Hyväksytty ATTAC-liikkeen kansainvälisessä kokouksessa Pariisissa 11. ja 12. joulukuuta 1998.


Rahoitusmarkkinoiden jatkuva globalisointi syventää taloudellista epävarmuutta ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Tämä kehitys rajoittaa myös ihmisten valintamahdollisuuksia ja kuihduttaa demokraattisia instituutioita ja yleisistä eduista huolehtivaa itsenäistä valtiovaltaa. Tilalle työntyy puhdas spekulaatio, joka ottaa huomioon vain ylikansallisten yhtiöiden ja rahoitusmarkkinoiden edut.

Tällainen yleismaailmallinen kehitys esitetään kuin luonnonlakina, ja sen varjolla kansalaisilta ja heidän poliittisilta edustajiltaan riistetään valta päättää omasta tulevaisuudestaan. Sellainen kansanvallan alasajo, sellainen voimattomuus, tarjoaa perustan epädemokraattisten puolueiden syntymiselle. Nyt on kiire pysäyttää tämä kehitys perustamalla uusia säätely- ja valvontamekanismeja kansallisella, eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla. Kokemus riittää osoittamaan, etteivät hallitukset tätä tee ilman painostusta. Kansalaistoiminnan täytyy siksi havahtua, jotta voitaisiin paljastaa sosiaalisen ja poliittisen epätoivon kaksinkertainen uhka.

Pääomien täydellinen liikkumavapaus, veroparatiisit ja spekulatiivisten rahansiirtojen räjähdysmäinen lisääntyminen ovat aiheuttaneet sen, että nyt maailman maat ovat polvillaan suurien sijoittajien edessä. Suurilla valuuttamarkkinoilla liikutellaan joka päivä yli 1800 miljardia dollaria välittömien voittojen toivossa, ilman yhteyttä varsinaiseen tuotantoon tai tavaroiden ja palveluiden kauppaan. Sellainen kehitys johtaa pysyvään pääomatulojen kasvuun työtulojen kustannuksella, yleiseen epävarmuuteen ja köyhyyden leviämiseen.

Näiden kehityssuuntien yhteiskunnalliset seuraukset ovat vieläkin vakavampia kehitysmaissa, eteläisissä ja Itä-Euroopan maissa, joita talouskriisi on koetellut erityisen rankasti ja joita näännyttävät Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelman sanelemat ehdot. Lainojen maksu pakottaa hallitukset minimoimaan sosiaalipalvelujen budjetin ja tuomitsee nämä yhteiskunnat alikehitykseen; länsimaita paljon korkeampi korkotaso johtaa kehitysmaissa kansallisten yritysten tuhoutumiseen; yksityistämällä suunnittelemattomasti ja myymällä valtion yhtiöitä yritetään epätoivoisesti synnyttää ne taloudelliset resurssit, joita sijoittajat vaativat.

Kaikkialla kyseenalaistetaan saavutetut yhteiskunnalliset edut. Maissa, joissa on eläkejärjestelmä, palkansaajia kehotetaan vaihtamaan se yksityisiin eläkerahastoihin. Siksi työnantajien on yhä välttämättömämpää tavoitella välitöntä voittoa ja rahan mahti kasvaa edelleen, kun taas eri maiden, kansojen ja sukupolvien välistä solidaarisuutta – jota jo ekologinen kriisi edellyttäisi – väheksytään. Säännöstelemättömyys järkähdyttää koko työmarkkinoita ja johtaa huonompiin työehtoihin, lisääntyneeseen epävarmuuteen ja työttömyyteen sekä sosiaalisen turvaverkon hapertumiseen.

Talouskehityksen ja työllisyyden verukkeella suuret maat hautovat edelleen suunnitelmia MAI-sopimuksesta (Monikansallinen investointisopimus), joka antaisi sijoittajille kaikki oikeudet ja jättäisi hallituksille kaikki velvollisuudet. Yleinen mielipide ja aktivistien protestointi pakottivat ne hylkäämään suunnitelmat neuvotella tästä sopimuksesta OECD:n piirissä, mutta keskustelut jatkuvat WTO:n piirissä. Samaan aikaan USA kuten EU:n komissio jatkavat ristiretkeään vapaakaupan puolesta, ja pyrkivät luomaan uusia säännöstelystä vapaita vyöhykkeitä sekä maanosien sisälle että niiden välille (PET-projekti Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, NAFTA:n laajentaminen latinalaiseen Amerikkaan jne.)

Vielä on mahdollista lyödä jarrut pohjaan ja pysäyttää useimmat näistä mekanismeista, jotka luovat epätasa-arvoa niin eri maiden kesken kuin kunkin maan oman väestön piirissä. Tietosensuuri, joka estää vaihtoehtojen julkistamisen, vahvistaa liian usein uskoa tällaisen kehityksen väistämättömyyteen. Niinpä kansainväliset rahoituslaitokset ja pääosa mediasta (jonka omistajat ovat usein myös globalisaation edistäjiä) ovat vaienneet James Tobinin, amerikkalaisen Nobel-palkitun taloustieteilijän, ehdotuksesta verottaa valuuttamarkkinoiden spekulatiivisia rahansiirtoja. Vaikka veroprosentti olisi niin alhainen kuin 0,1 %, Tobin-vero nousisi vuositasolla lähes 100 miljardiin dollariin. Tätä rahaa, joka kerättäisiin suurimmaksi osaksi teollistuneista maista, missä pääosa rahamarkkinoista sijaitsee, voitaisiin käyttää taisteluun epätasa-arvoa vastaan, lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa, kehittämään koulutusta ja terveydenhuoltoa köyhissä maissa, turvaamaan ravinnon terveellisyys ja kestävä kehitys. Sellainen rahan käyttö on kaiken spekulaation vastaista. Se tukisi vastarinnan logiikkaa, jättäisi kansalaisille ja kansallisille hallituksille toimintavaltaa, ja ennen kaikkea merkitsisi sitä, että politiikka ylittäisi rahavallan.

Liittykää kansainväliseen Attac-liikkeeseen! Tai keskustelkaa, tuottakaa ja jakakaa tietoa yhteistyössä sen kanssa. Toimikaa yhdessä omassa maassa ja maanosassa tai kansainvälisellä tasolla.

Yhteistoiminnalla on seuraavat päämäärät:

• vastustaa kansainvälistä spekulaatiota;
• verottaa pääomatuloja;
• poistaa veroparatiisit;
• estää yksityisten eläkerahastojen yleistyminen;
• edistää investointien julkisuutta kehitysmaissa;
• perustaa pankki- ja rahaoperaatioille laillinen toimintamuoto kuluttajien ja kansalaisten suojelemiseksi;
• pankkien toimihenkilöillä voisi olla merkittävä osuus näiden operaatioiden valvonnassa;
• tukea sitä vaatimusta, että kehitysmaiden velat annettaisiin yleisesti anteeksi ja vapautuvat resurssit käytettäisiin väestön ja kestävän kehityksen hyväksi; näin maksettaisiin sosiaalinen ja ekologinen velka

Vielä yleisemmin tavoitteena on:

• vallata demokratialle takaisin se alue, jonka raha on siltä riistänyt
• vastustaa kansallisen itsenäisyyden uusia uhrauksia sijoittajien ja kauppiaiden ”oikeuksien” hyväksi
• luoda demokratiaa koko maapallon tasolla

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että yhdessä valtaamme takaisin maailmamme tulevaisuuden.

Suomennos: Leena Krohn