Suuri lama koetteli maailmantaloutta 1930-luvulla. Rahoitusmarkkinoilta reaalitalouteen levinnyt kriisi ajoi ympäri maailmaa miljoonia ihmisiä työttömyyteen ja köyhyyteen. Samalla monet valtiot, suuret yritykset ja pankit ajautuivat selvitystilaan. Lama nosti myös monien ääriliikkeiden suosiota ja oli omalta osaltaan vauhdittamassa toisen maailmansodan syntyä.

Laman jälkeen valtiojohtajat vakuuttivat yksituumaisesti, että tämä ei enää toistuisi. Globaali kasinotalous päätettiin sulkea kehittämällä uusi maailmantalouden sääntelyarkkitehtuuri eli niin sanottu Bretton Woods -järjestelmä. Järjestelmässä haitallisen keinottelun mahdollisuuksia kavennettiin pääomakontrolleilla ja resursseja ohjattiin hyvinvointivaltioiden kehittämiseen ja täystyöllisyyden tukemiseen.

1970-luvulle tultaessa Bretton Woods -järjestelmä oli kehittynyt jo niin tehokkaaksi, että aiemmin keinottelulla eläneiden rahoituslaitosten asema oli muuttunut tukalaksi. Niiden voittoasteet laskivat lähelle nollaa, mikä asetti paineita uudistaa koko maaimantalouden rahoitusjärjestelmä. Samaan aikaan Bretton Woods -järjestelmää alettiin kuitenkin kritisoida voimakkaasti. Uusliberalistiset taloustieteilijät Milton Friedmanin johdolla hyökkäsivät aggressiivisesti järjestelmää ja sen taustalla ollutta keynesiläistä talousajattelua kohtaan. Julkista sektoria alettiin pitää tehottomana ja sääntelyä hintamekanismia vääristävänä: ennen pitkää ne johtaisivat vain inflaatioon ja maailmantalouden kriisiytymiseen.

Nämä ajatukset saavuttivat nopeasti suosiota etenkin elinkeinoelämän ja poliittisen oikeiston keskuudessa, mutta hyvin nopeasti niitä alettiin suosia laajemminkin. Niinpä Bretton Woods -järjestelmä ajettiin alas asteittain 1970-luvun ensimmäisinä vuosina. Tämän ja esimerkiksi uusien veroparatiisitalouksien syntymisen seurauksena yksityisen rahoituspääoman asema vahvistui jälleen.

Pääomakontrollien purkamisen jälkeen yksityisen velkaantumisen aste lähti kasvuun, kun pankit alkoivat lainoittaa entistä innokkaammin spekulatiivista kauppaa käyviä sijoittajia. Samalla yhä suurempi osa maailman kokonaisvarallisuudesta alkoi kanavoitua reaalitaloudesta rahoitusmarkkinoille: yksityistä velkaa oli tarjolla enemmän kuin koskaan, mutta maailmantalouden kasvu kuitenkin hidastui ja työttömyys kääntyi nousuun ympäri maailmaa.

Rahoitusmarkkinoiden holtiton vapauttaminen loi myös uusien finanssikriisien kasvualustan. Yksityisen sektorin velkaantumisen yhdistäminen keinotteluun arvopaperimarkkinoilla on osoittautunut tuhoisaksi reseptiksi. 1980-luvulta alkaen maailmantaloutta on koetellut jo yhdeksän laajamittaista finanssikriisiä.

Ennen vuotta 2007 maailmantalous oli aina onnistunut toipumaan kriiseistä samalla konseptilla: yksinkertaisesti kattamalla vanhat velat uusilla. Tämä oli johtanut tilanteeseen, jossa yksityisen sektorin velkaantumisaste oli noussut sietämättömäksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa yksityistä velkaa oli vuonna 2007 jo 300 prosenttia bruttokansantuotteesta, Isossa-Britanniassa yli 400 prosenttia.

Myös yhä uusia elämänalueita oli integroitu alati laajentuneiden velka- ja rahoitusmarkkinoiden piiriin. Yhdysvalloissa julkinen asuntotuotanto oli ajettu alas useita vuosia aiemmin. Pienituloisten asuntotarpeeseen oli pyritty vastaamaan tarjoamalla heille uudenlaisia subprime-asuntolainoja. Näitä lainoja taas paketoitiin eteenpäin ABS-papereiksi, joita sijoittajat ostivat innokkaasti. Maksuvaikeuksia ei pidetty uhkana, koska asuntojen hintojen uskottiin kasvavan loputtomasti.

Illuusio asuntomarkkinoiden loputtomasta kasvusta särkyi kuitenkin nopeasti vuonna 2007, kun julkisuuteen alkoi tippua tietoja yhä laajamittaisemmista maksuvaikeuksista. Subprime-lainoista paketoitujen arvopaperien hinnat kääntyivät nopeasti jyrkkään laskuun, ja pääomasijoittajien taseet heikkenivät. Arvopapereita oli ostettu raskailla velkarakenteille, joista selviäminen kävi nyt vaikeaksi. Sijoittajien ainoaksi vaihtoehdoksi jäi myydä kiireesti omaisuuttaan ja maksaa velkaa pois myynneistä kertyneillä varoilla.

Paniikki rahoitusmarkkinoilla levisi kuitenkin nopeasti subprime-johdannaisten ulkopuolelle, kun kauppaa alettiin käydä laskevilla hinnoilla. Seuraavaksi rahoituslaitosten halukkuus lainoittaa uusia investointeja vähentyi, sillä kasvunäkymiä ei ollut juuri millään markkinoilla. Niiden oma vakavaraisuustilanne myös huonontui, koska sijoittajat pyrkivät katkaisemaan aiempia velkasuhteitaan.

Lopulta seurauksena oli maailmanlaajuinen luottolama. Yritykset eivät saaneet enää rahoitusta toimintojensa ylläpitämiseen ja uusiin investointeihin. Näin ollen ne joutuivat nopeasti irtisanomaan henkilöstöään tasapainottaakseen oman taloutensa. Nopeasti lisääntynyt työttömyys taas heikensi hyödykkeiden kysyntää. Tämä taas pakotti yritykset uusiin irtisanomisiin. Katastrofi maailmantaloudessa oli valmis.

Useimpia pankkeja ei kuitenkaan haluttu päästää konkurssiin, jotta vielä suuremmalta kriisiltä voitaisiin välttyä. Näin ollen keskuspankit alkoivat työntää perusrahoitustaan suoraan rahoituslaitoksille ja ne tiputtivat ohjauskorkonsa ennätyksellisen alhaiselle tasolle. Rahoituslaitokset taas käyttivät keskuspankkien hätärahoituksen siihen, mitä ne parhaimmin osaavat eli keinotteluun.

Kurssit kääntyivätkin vuoden 2009 puolessavälissä nousuun varallisuusmarkkinoilla. On kuitenkin vielä liian aikaista väittää, että kriisi olisi ohi. Varallisuusmarkkinoiden nopeassa elpymisessä onkin kyse vain uudesta kuplasta. Epäselvää on ainoastaan se, kuinka pitkään meillä on aikaa hengähtää.