Käynnissä oleva talouskeskustelu toistaa paljolti itseään. Kestävyysvaje, kilpailukyky, julkistalouden koko, tehokkuus ja rakennemuutos ovat vain muutamia usein toistuvista käsitteistä, joita kuulee jatkuvasti käytettävän ilman, että niiden sisältöä sen tarkemmin määritellään. Useimmiten viestin ydin on, että nyt on kriisi ja ainoa tapa ratkaista se on leikata julkisia menoja ja yksityistää julkisia palveluita.

Tuoreessa kirjassaan Suomen talouspolitiikan tulevaisuus (Into, 2015) Heikki Patomäki käy kiinni talouskeskustelun toistuviin käsitteisiin. Patomäki avaa käsitteiden merkitykset ja setvii niihin liittyviä ristiriitoja.

Patomäki kuvaa, kuinka esimerkiksi käsitettä ”kestävyysvaje” käytetään tarkoituksenmukaisesti sen viestimiseksi, että julkisia menoja on tänään supistettava, jotta vielä parinkymmenen vuoden päästä voidaan nauttia edes nykyisentasoisista palveluista. Ennuste on kuitenkin varsin uskalias. Kuinka voitaisiin ennustaa, mikä talouden tila on parinkymmenen vuoden päästä, kun meneillään olevan talouskriisin aikana parinkin vuoden takaisia ennusteita on toistuvasti jouduttu heittämään romukoppaan? Kestävyysvajeesta puhuttaessa ei yleensä myöskään hiiskahdeta mahdollisuudesta tehdä julkisia investointeja, joiden avulla budjettien vajetta voitaisiin menoleikkausten sijaan korjata tuottavuutta lisäämällä.

Patomäki laajentaa talouskeskustelua tuomalla esiin käsitteiden taustalla vaikuttavat arvot ja sen yhteiskunnallisen kontekstin, jossa talouspolitiikkaa tehdään. Arvoneutraaleilta kuulostavat käsitteet ovatkin usein itseasiassa poliittisesti varsin ladattuja ja tukevat vallitsevia käsityksiä. Yhtäkkiä niin sanottujen taloustieteilijöidenkin puhe kuulostaa paljon poliittisemmalta kuin miksi sitä aluksi kuvitteli.

Kirjan lopussa Patomäki esittelee oman ehdotuksensa Suomen nostamiseksi kriisistä, ”Patomäen julkisten investointien ohjelman vuosille 2015–2019”. Julkiset investoinnit tarkoittavat lyhyesti sanottuna sellaisia valtion tekemiä taloudellisia sijoituksia, joiden voidaan odottaa kasvattavan julkisen sektorin tulovirtoja tulevaisuudessa.

Usein käytettyjä esimerkkejä julkisista investoinneista ovat kulkuväylien korjaaminen ja laajentaminen tai uuden teknologian käyttöönotto energiantuotannossa. Näiden avulla kaupankäynti onnistuu sujuvammin, yritysten toimintaedellytykset paranevat ja ihmisten elintaso kohenee. Satsaukset maksavat itsensä takaisin lisääntyneinä verotuloina.

Patomäki laajentaa julkisten investointien käsitteen kattamaan myös inhimilliset resurssit. Terve ja koulutettu työvoima tuottaa taloudessa vähemmän kustannuksia ja enemmän lisäarvoa. Tämän takia esimerkiksi terveydenhuollosta tai koulutuksesta leikkaaminen ei pitkän päälle ole kannattavaa. Jos koulutuksen tavoitteena on kasvattaa kriittiseen ja luovaan ajatteluun kykeneviä innovatiivisia yksilöitä, siihen ei voida soveltaa tehokkuusoptimoidun massatuotannon periaatteita.

Patomäki jakaa investointiohjelmassaan rahoituksen aloittain. Erityistä painoa annetaan tulevaisuuteen kohdistuvalle kehitystyölle: viiden miljardin investointipaketista lähes viidennes menee uusiin teknologioihin. Tämä on todennäköisesti myös se osa-alue, joka houkuttelee eniten ulkopuolista rahoitusta – huolimatta siitä, että riskit ovat todennäköisesti pienemmät perusrakenteisiin ja teollisuuden perinteisille aloille kohdistuvissa sijoituksissa. Mikäli uusi eduskunta päättäisi toteuttaa Patomäen esittämän ohjelman, se voisi hyvinkin maksaa itsensä takaisin eduskuntakauden loppuun mennessä.

Patomäen selkeästi ja loogisesti rakennettua ja huolellisesti pohjustettua kirjaa voi suositella kenelle tahansa, joka kaipaa lisää selvyyttä talouskeskustelun hämäriin käsitteisiin ja niiden taustalla vaikuttaviin ideologioihin. Erityisen mielellään sen soisi kuitenkin valikoituvan tulevien kansanedustajien lukemistoon avartamaan päättäjien joukossa vallitsevia käsityksiä siitä, minkälaiset talouspoliittiset ratkaisut ovat Suomen taloudelle pidemmän päälle kannattavia ja mitkä eivät.

Omar El-Begawy