Vuonna 1998 OECD sorvasi sopimuksen, jonka oli tarkoitus madaltaa kansainvälisen kaupan esteitä eli lisätä sijoittajien oikeuksia. Tämä niin sanottu MAI-sopimus eli monenkeskinen investointisopimus (Multilateral Agreement on Investment) kaatui, kun julkinen arvostelu sai Ranskan taipumaan.

Nyt 16 vuotta myöhemmin sijoittajien oikeuksia ajetaan TTIP:llä eli transatlanttisella kauppa- ja investointikumppanuudella (Transatlantic Trade and Investment Partnership).

TTIP:n aloitteentekijöitä ja tukijoita ovat ennen muuta monikansalliset suuryritykset ja uusliberalismin puolestapuhujat. Kun sopimusta kaupitellaan suurelle yleisölle, keinoina ovat harhautus ja julkisen arvostelun vaientaminen.

Kun halutaan ohjailla keskustelua kiistanalaisista hankkeista, perusniksi on jättää arvostelu huomiotta aina kun mahdollista ja keskittyä väitettyihin hyötyihin. Julkisuuteen vuotanut EU:n viestintästrategia sanoo sen näin:

”Tavoitteena on sopimusneuvottelujen alussa rajata keskustelua tiedottamalla myönteisesti siitä, mistä TTIP:ssä on kyse (kuten taloudellinen hyöty ja johtava asema maailmankaupassa), sen sijaan, että lähdetään puolustusasemista selittämään, mitä TTIP ei ole (eli tietosuojaa ja EU:n standardeja ei heikennetä).”

Tavoitteen saavuttamiseksi strategia ehdottaa ”kokonaisvaltaista lähestymistapaa”.

”Sen tulee olla sekä ennakoiva että nopeasti reagoiva. On seurattava julkista keskustelua ja tuotettava tarkkaan suunnattua materiaalia, jota levitetään kaikkien kanavien kautta eli myös internetissä ja sosiaalisissa medioissa.”

Strategian ydinviesti on tämä: ihmisille on syötettävä joka tuutista myönteisiä uutisia TTIP:stä ennen kuin arvostelijat saavat heidät kyseenalaistamaan sopimuksen.

Erityisesti puhe ”puolustusasemista” osoittaa, että TTIP:n alullepanijat eivät halua avointa keskustelua sen eduista ja haitoista. He haluavat, että sopimus solmitaan. Jos suuri yleisö tietää, mistä sopimuksessa on kysymys, se mitä todennäköisimmin estää sen.

Siksi puolustajien pääpyrkimys on luoda myönteinen mielikuva TTIP:stä eikä kumota vastustajien väitteitä. Julkinen keskustelu tuskin tuottaisi tukea sopimukselle.

Kun suuryritys haluaa ohjata julkisuutta ja estää avoimen keskustelun, on avuksi, jos sattuu olemaan yksi maailman suurimmista mediayhtiöistä. Bertelsmann on sellainen.

Bertelsmann omistaa Saksan suurimman televisiokanavan ja johtavat talouslehdet. ­ htiön taustalla on vaikutusvaltainen uusliberalistinen ajatushautomo Bertelsmannin säätiö.

Sen varapuheenjohtaja Liz Mohn on liittokansleri Angela Merkelin läheinen ystävä. Merkel taas on yksi TTIP:n aloitteentekijöistä ja suurimmista tukijoista Euroopassa.

Kun valtavirran media alkoi loppuvuodesta 2013 kiinnittää huomiota TTIP:hen, Bertelsmannin säätiö julkaisi raportin. Jo otsikossaan raportti julisti, että ”jokainen hyötyy TTIP:stä” ja ”tutkimuksen mukaan TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa”.

Sopimuksen arvostelua ei mainittu sanallaan. Lehdistö uutisoi raportista tyyliin ”TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa Saksaan”.

Ensivaikutelma on tärkeää. Varsinkin silloin, kun ihmiset eivät aktiivisesti etsi tietoa, jo muutama pikku uutinen voi luoda mielleyhtymän talouskasvun, työllisyyden ja TTIP:n välille. Kun TTIP yhdistyy myönteisiin asioihin, itse sopimuskin vaikuttaa hyvältä.

Tutkimus, jonka mukaan TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa, oli Bertelsmannin säätiön itse tilaama. Jopa tutkimusryhmän johtaja pitää uutisointia harhaanjohtavana. Työpaikkojen määrä perustuu täysin epärealistisiin olettamuksiin: EU:n ja USA:n kaupan pitäisi kasvaa 80 prosenttia. Lisäksi EU:n ja USA:n pitäisi muuttua sisämarkkina-alueeksi eli USA:n pitäisi ottaa käyttöön kaikki eurooppalaiset lait ja säädökset.

Kun luku asetetaan oikeisiin mittasuhteisiin, 160 000 ei edes ole erityisen paljon. Tutkimusryhmän johtaja Gabriel Feldmayr toteaa: ”Jopa kaikkein optimistisimmassa vaihtoehdossa vaikutus kokonaistyöllisyyteen on vain noin 0,4 prosenttia.”

Lukas Böhm

Suomentanut Jouni Sirén