Yksityisillä yrityksillä ja kotitalouksilla on taipumus säästää varojaan pahan päivän varalle. Mikäli yksityinen sektori olisi suljettu järjestelmä, sen taloudellinen toiminta todennäköisesti kuihtuisi ajan mittaan jatkuvan säästökierteen seurauksena. Yksityisen sektorin toimeliaisuuden ylläpitämiseksi onkin välttämätöntä, että valtio kuluttaa ja tekee investointeja. Julkisen sektorin rahankäyttö luo tuloja yksityiselle sektorille ja paikkaa siten yksityisestä säästämisestä johtuvaa rahoitusvajetta.

Valtio, jolla on oma keskuspankki, voi lainata julkisiin menoihin tarvitsemansa rahat suoraan omalta pankiltaan. Kun taloudessa menee heikosti, hallitulla keskuspankkirahoituksella voidaan tukea taloudellista toimintaa valtion budjetin kautta. Vastaavasti valtiolta, jolla ei ole omaa keskuspankkia, puuttuu yksi olennainen rahapoliittinen väline, jolla vaikuttaa talouden toimintaan.

Euroopan unionin perussopimukset kieltävät Euroopan keskuspankilta (EKP) lainojen myöntämisen suoraan jäsenmaille. Jäsenmaiden on hankittava rahoituksensa yksityisiltä markkinoilta. Tämä alistaa valtiot yksityisten rahoituslaitosten vallankäytölle ja vaikuttaa niiden ulottuvilla olevan rahoituksen hintaan. Kun maa joutuu talousvaikeuksiin ja tarvitsee rahaa toipumiseen, lainojen korot nousevat ja ehdot tiukentuvat, koska maan takaisinmaksukyvyn koetaan heikentyneen. Rahoituksen saannin ehtona mailta edellytetään usein leikkauksia julkisen sektorin menoissa, jolloin ne eivät pysty tekemään talouden elvyttämiseen tarvittavia investointeja. Ratkaisuna esitetyt ehdot päätyvät lopulta vain kasvattamaan maiden velkataakkoja.

EKP:lle tulisi antaa aktiivisempi rooli velkakriisin ratkaisussa muuttamalla sen mandaattia siten, että lainojen myöntäminen suoraan jäsenmaille olisi sallittua. Tämä mahdollistaisi taloutta tervehdyttävät julkiset investoinnit, jotka puolestaan tulisi kohdentaa hankkeisiin, jotka ovat sosiaalisesti ja ekologisesti perusteltuja. Suoraa keskuspankkirahoitusta voitaisiin käyttää myös työttömyyden vähentämiseen kestävästi kohdentamalla rahoitusta erityisesti osaamista vaativille aloille, joilla maksetaan kunnon palkkaa. Kilpailu matalapalkkatyöllä johtaa työpaikkojen siirtymiseen sellaisiin maihin, joissa työ on halvinta.

EKP voisi myös asettaa valtion velkakirjoille kiinteän korkokaton. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että keskuspankki lupaisi ostaa valtioiden velkakirjojen yksityisiltä markkinoilta taattuun hintaan. Velkakirjoihin liittyvien riskien madaltuessa myös niiden korot alenisivat. Lisäksi rahoituslaitosten ei enää tarvitsisi asettaa yhtä tiukkoja ehtoja valtioiden rahoittamiselle.

Keskuspankkirahoitus ei välttämättä johtaisi inflaatioon. Ellei taloudessa vallitse täystyöllisyys, uusien rahavirtojen luonti johtaa ennen kaikkea yritysten tuotannon kasvuun eikä kuluttajahintojen nousuun. Jos yritykset nostaisivat valmistamiensa tuotteiden hintoja, ne menettäisivät markkinaosuuksia.

Keskuspankilta otetun lainan lisäksi valtiot voivat rahoittaa menojaan myös myymällä velkakirjoja. Tämä kasvattaa yksityisen sektorin rahamääräistä varallisuutta samalla tavoin kuin suora keskuspankkirahoitus. Yksityinen sektori käyttää valtionvelkakirjojen ostoon rahaa ja saa rahan takaisin julkisen sektorin kulutuksen myötä. Lisäksi yksityinen sektori voi käyttää hankkimiaan valtionvelkakirjoja rahoitusvälineinä.

EKP:n mandaatin muuttamisen lisäksi myös sen hallintoa tulisi uudistaa. Nykyisin EKP ei ole ainoastaan toiminnoiltaan itsenäinen vaan myös vastuussa ainoastaan itselleen. EKP on yksi maailman itsenäisimmistä keskuspankeista. EKP:n hallintoa tulisi muuttaa siten, että se olisi toiminnastaan vastuussa demokraattisesti valitulle elimelle. Käytännössä tämä elin voisi joko olla Euroopan parlamentti, tai sitten tarkoitusta varten voitaisiin perustaa oma rahapoliittinen elin, jonka jäsenet valittaisiin demokraattisilla vaaleilla.

Lähteitä ja lisätietoa:
Jussi Ahokas ja Lauri Holappa (2012) Luonnollisesta työttömyydestä täystyöllisyyteen, Impulsseja, Kalevi Sorsa Säätiö

Raha- ja talous -blogi: http://rahajatalous.wordpress.com