Hiekanjyvät 1/2014

julkaisuvuosi: 
2014
numero: 
1

hiekanjyvat

Teemalehti vapaakaupasta.

Lataa lehti tästä.

Pääkirjoitus

Eurooppa tarvitsee kasvua ja eurooppalaiset työtä. Myös me suomalaiset tarvitsemme kasvua ja työtä. Jos talous olisi
kasvanut viime vuosina riittävästi, ei vihattuja päätöksiä kehysriihessä olisi tarvinnut (koskaan) tehdä. Nyt niitä tehtiin.
Oli pakko. Kaikkiin sattui. Hallitus kantoi vastuunsa.

Samaa mantraa toistetaan, kun puhutaan neuvotteilla olevasta EU:n ja Yhdysvaltain välisestä transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta, tuttavallisemmin TTIP:stä. Kasvu ja työpaikat ovat sopimuksen vahvimmat perustelut, joita hyödyntävät Alexander Stubb, ulkoasiainministeriö, yritysjärjestöt ja komissio.

Julkisessa keskustelussa niin kehysriihen päätökset kuin vapaakauppasopimuskin ovat välttämättömiä ja ennen kaikkea ”meidän kaikkien parhaaksi”. Päättäjien valitsema ja median suitsuttama linja on osa pitkää yhteiskuntapoliittista jatkumoa, jossa taloudellinen kasvu ajaa ohi kaikista muista yhteiskunnallisista päämääristä.

Talouskasvua taas tavoitellaan uusliberalistisella politiikalla, toisin sanoen vapaakaupalla ja valtion menojen leikkaamisella. Kummassakin tapauksessa poliittiset päätökset ovat lisäksi niin tärkeitä, ettei niistä voi etukäteen julkisesti puhua – siispä päätökset tehdään salaa kabineteissa.

TTIP:n ja (näin ollen) tämänkin lehden ytimessä ovat vapaakauppa ja julkisen vallan roolin kutistaminen, Tässä leh-
dessä teemaa käsitellään kuitenkin nykypäivän poliittiselle totuudelle vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Martti Koskenniemi kertoo sijoittajasuojasta. Heikki Patomäki analysoi syitä neuvottelujen taustalla, Thomas Wallgren puolestaan sitä, kuinka sopimusta voidaan vastustaa. Sirpa Kauppinen kuvailee sopimuksen aiheuttamaa ympäristöuhkaa, ja Johannes Hirvaskoski analysoitehokkuuden ja inhimillisyyden välistä ristiriitaa vapaakaupassa ja metropolitaloudessa.

Koska sopimuksesta päättää Euroopan parlamentti ja koska vaalit ovat oven takana, on lehdessä analyysi suomalaisille eurovaaliehdokkaille tehdystä TTIP-kyselystä. Jos koet olevasi edes hieman huolestunut TTIP-sopimuksen sisällöstä, kannattaa lukea, miten ehdokkaat siihen suhtautuvat. Kyselystä tulee tarkempi ja kattavampi analyysi toukokuun alussa sivustolle ttipinfo.wordpress.com sekä Suomen Attacin kotisivuille.

Kaikkea TTIP:tä koskevaa lehdessä ei ole käsitelty. Lehdestä uupuu analyysi esimerkiksi sopimuksen suhteesta tietosuojaan, väärentämisen vastaiseen sopimukseen (ACTA) ja patenttioikeuksiin tai lääkkeiden hintoihin.
Talouskasvun luominen voi olla vastuullista, mutta kenen näkökulmasta ja millä ehdoilla? Tähän kysymykseen lehtemme luo toivottavasti hyödyllisen ja ehdottoman kriittisen valokeilansa.

Antoisaa lukukokemusta. Jos kiinnostut, tule mukaan vaikuttamaan (ttipinfo.wordpress.com) ja anna äänesi kuulua
(myös vaaleissa)!

Marko Juutinen (ATTAC, TTIP-verkosto)
Veera Kaleva (Viva, TTIP-verkosto)

Miten TTIP myydään suurelle yleisölle?

Vuonna 1998 OECD sorvasi sopimuksen, jonka oli tarkoitus madaltaa kansainvälisen kaupan esteitä eli lisätä sijoittajien oikeuksia. Tämä niin sanottu MAI-sopimus eli monenkeskinen investointisopimus (Multilateral Agreement on Investment) kaatui, kun julkinen arvostelu sai Ranskan taipumaan.

Nyt 16 vuotta myöhemmin sijoittajien oikeuksia ajetaan TTIP:llä eli transatlanttisella kauppa- ja investointikumppanuudella (Transatlantic Trade and Investment Partnership).

TTIP:n aloitteentekijöitä ja tukijoita ovat ennen muuta monikansalliset suuryritykset ja uusliberalismin puolestapuhujat. Kun sopimusta kaupitellaan suurelle yleisölle, keinoina ovat harhautus ja julkisen arvostelun vaientaminen.

Kun halutaan ohjailla keskustelua kiistanalaisista hankkeista, perusniksi on jättää arvostelu huomiotta aina kun mahdollista ja keskittyä väitettyihin hyötyihin. Julkisuuteen vuotanut EU:n viestintästrategia sanoo sen näin:

”Tavoitteena on sopimusneuvottelujen alussa rajata keskustelua tiedottamalla myönteisesti siitä, mistä TTIP:ssä on kyse (kuten taloudellinen hyöty ja johtava asema maailmankaupassa), sen sijaan, että lähdetään puolustusasemista selittämään, mitä TTIP ei ole (eli tietosuojaa ja EU:n standardeja ei heikennetä).”

Tavoitteen saavuttamiseksi strategia ehdottaa ”kokonaisvaltaista lähestymistapaa”.

”Sen tulee olla sekä ennakoiva että nopeasti reagoiva. On seurattava julkista keskustelua ja tuotettava tarkkaan suunnattua materiaalia, jota levitetään kaikkien kanavien kautta eli myös internetissä ja sosiaalisissa medioissa.”

Strategian ydinviesti on tämä: ihmisille on syötettävä joka tuutista myönteisiä uutisia TTIP:stä ennen kuin arvostelijat saavat heidät kyseenalaistamaan sopimuksen.

Erityisesti puhe ”puolustusasemista” osoittaa, että TTIP:n alullepanijat eivät halua avointa keskustelua sen eduista ja haitoista. He haluavat, että sopimus solmitaan. Jos suuri yleisö tietää, mistä sopimuksessa on kysymys, se mitä todennäköisimmin estää sen.

Siksi puolustajien pääpyrkimys on luoda myönteinen mielikuva TTIP:stä eikä kumota vastustajien väitteitä. Julkinen keskustelu tuskin tuottaisi tukea sopimukselle.

Kun suuryritys haluaa ohjata julkisuutta ja estää avoimen keskustelun, on avuksi, jos sattuu olemaan yksi maailman suurimmista mediayhtiöistä. Bertelsmann on sellainen.

Bertelsmann omistaa Saksan suurimman televisiokanavan ja johtavat talouslehdet. ­ htiön taustalla on vaikutusvaltainen uusliberalistinen ajatushautomo Bertelsmannin säätiö.

Sen varapuheenjohtaja Liz Mohn on liittokansleri Angela Merkelin läheinen ystävä. Merkel taas on yksi TTIP:n aloitteentekijöistä ja suurimmista tukijoista Euroopassa.

Kun valtavirran media alkoi loppuvuodesta 2013 kiinnittää huomiota TTIP:hen, Bertelsmannin säätiö julkaisi raportin. Jo otsikossaan raportti julisti, että ”jokainen hyötyy TTIP:stä” ja ”tutkimuksen mukaan TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa”.

Sopimuksen arvostelua ei mainittu sanallaan. Lehdistö uutisoi raportista tyyliin ”TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa Saksaan”.

Ensivaikutelma on tärkeää. Varsinkin silloin, kun ihmiset eivät aktiivisesti etsi tietoa, jo muutama pikku uutinen voi luoda mielleyhtymän talouskasvun, työllisyyden ja TTIP:n välille. Kun TTIP yhdistyy myönteisiin asioihin, itse sopimuskin vaikuttaa hyvältä.

Tutkimus, jonka mukaan TTIP luo 160 000 uutta työpaikkaa, oli Bertelsmannin säätiön itse tilaama. Jopa tutkimusryhmän johtaja pitää uutisointia harhaanjohtavana. Työpaikkojen määrä perustuu täysin epärealistisiin olettamuksiin: EU:n ja USA:n kaupan pitäisi kasvaa 80 prosenttia. Lisäksi EU:n ja USA:n pitäisi muuttua sisämarkkina-alueeksi eli USA:n pitäisi ottaa käyttöön kaikki eurooppalaiset lait ja säädökset.

Kun luku asetetaan oikeisiin mittasuhteisiin, 160 000 ei edes ole erityisen paljon. Tutkimusryhmän johtaja Gabriel Feldmayr toteaa: ”Jopa kaikkein optimistisimmassa vaihtoehdossa vaikutus kokonaistyöllisyyteen on vain noin 0,4 prosenttia.”

Lukas Böhm

Suomentanut Jouni Sirén

Oikeudellinen valta - Kolonialistinen järjestely

TTIP:n suurin kiistakohta on sijoittajasuojamekanismisi tai investointisuojaksi nimitetty menettely. Nykyisen luonnoksen mukaan toteutuessaan se antaisi yrityksille mahdollisuuden viedä riidat ylikansalliseen välimiestuomioistuimeen, jos yritys tulkitsisi esimerkiksi EU-valtion kansallisen parlamentin säätämän lain rajoittavan voittoja TTIP-sopimuksen vastaisesti.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi vastasi kysymyksiimme sijoittajasuojasta.

Q: Mikä on TTIP:n sijoittajasuojan suurin oikeudellinen ongelma?

A: Julkisen vallankäytön rajoja siirretään välitysmenettelyyn, jossa julkisen intressin näkökulma ei tule esille. Harkittaessa esimerkiksi uutta ympäristö- tai työlainsäädäntöä on otettava huomioon yleinen etu, eikä vain kaupallista.

Q: Mitä välimiesmenettelyt ovat?

A: Välimiesmenettelyillä on täytäntöönpanollinen rooli sopimuksissa, joissa vastakkain ovat valtio ja yksityinen toimija. Suunnitellun TTIP:en sijoittajasuojan ongelma on siinä, että vastakkain – samalle viivalle – on asetettu valtio ja ulkomainen, yksityinen sijoittaja. Esimerkiksi Maailman kauppajärjestön menettelyssä vastakkain ovat valtiot.

Q: Miten TTIP:hen suunnitellun ylikansallisen sijoittajasuojamekanismin voisi korvata?

A: On kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on Maailman kauppajärjestö WTO:n tyyppinen ratkaisu, jossa vastakkain ovat valtiot, eivätkä valtiot ja yritykset. Toinen vaihtoehto, jota itse kannatan, on ristiriitojen käsittely kansallisissa tuomioistuimissa. Tätä myös Maailmanpankin entinen johtaja Bob Zoellick esitti viime viikolla. On virhepäätelmä, että kansalliset tuomioistuimet eivät tarjoaisi yritysten tarvitsemaa ennakoitavuutta. Ylikansallinen järjestely tarjoaa ennakoitavuutta kansallisia järjestelmiä huonommin.

Q: Miten rankka vallansiirto TTIP sijoittajasuojamekanismeineen olisi kansainvälisen oikeuden historiassa?

A: Hyvin rankka. Sijoittajasuojamekanismi muistuttaa tapaa, jolla kolonialistiset vallat siirsivät 1800-luvun lopulla omat kansalaisensa ja yrityksensä pois toimintamaan tuomiovallasta. Mekanismi on rakenteeltaan kolonialistinen. Sijoittajasuoja lähtee siitä, että valtio, jossa toiminta tapahtuu, ei voi itse määrittää julkisen intressinsä rajoja.

Q: Millainen sijoittajasuojan suhde kansalliseen perustuslakiin on?

A: Suurin osa vapaakauppajärjestelyistä on taloudellisesti hyödyllisiä ja oikeudellisesti ongelmattomia. TTIP:n sijoittajasuoja ei kuitenkaan ole perustuslain hengen mukainen. Valtioelinten kuten tuomioistuinten toimivallan rajat tulee määrätä kansallisessa menettelyssä eikä Genevessä eliittijuristien tekemänä.

Q: Kenen etua sijoittajasuoja palvelee?

A: Sijoittajasuoja ei palvele yritysten tai kansalaisten etua, vaan investointiriitoihin erikoistuneita asianajotoimistoja. Yritykset eivät kykene ennakoimaan kutakin riitaa varten erikseen asetettujen välityselinten ratkaisuja. Ratkaisut ovat käytännössä menneet täysin eri suuntiin kokoonpanosta riippuen. Sitä vastoin asianajajien kannattaa nostaa näitä juttuja. On jopa syntynyt järjestelmä, jossa kolmas taho voi rahoittaa epävarmojen kanteiden nostamista siten, että asianajajat saavat aina palkkionsa.

Tiina Heikkilä

Ideologisesta vapaakaupasta ja metropolitaloudesta järkevän mittakaavan kaupankäyntiin

Onko keskittävän politiikan kritiikissä kyse vain syrjäseutujen edunvalvonnasta ja tierahoista, vai liittyykö aluepoliittiseen argumentaatioon jotakin syvällisempää? - Kyllä liittyy. Aluepolitiikan sijasta paljon osuvampaa olisi puhua mittakaavapolitiikasta. Aina on näet tähdellistä kysyä, missä mittakaavassa eri asioita kannattaa järjestää. Kyse on aina (aina) tehokkuuden ja inhimillisyyden välisestä ristiriidasta.

Tämä koskee myös, ja varsinkin, vapaakauppaa. Jos otamme vakavissamme ricardolaisen teorian suhteellisesta edusta ja erikoistumisesta, merkitsee se lopulta siirtymistä maailmanlaajuisiin funktioihin tuotannossa. Keskustelussa on aika ottaa erittäin vakavasti se, että pitkälle etenevän erikoistumisen seurauksena vapaakauppa aiheuttaa paikallisella ja valtiollisella tasolla talouselämän rakenteellista yksipuolistumista.

Tämä liittyy keskittymiseen sitä kautta, että niin investointien, väestön kuin kaiken muunkin keskittyminen lähtee liikkeelle taloudesta ja sen tuotantorakenteesta. Toisaalla erikoistutaan monokulttuuriseen ja maksimaalisen tehokkaaseen viljelyyn, toisaalla maksimaalisen tehokkaaseen teolliseen tuotantoon ja toisaalla innovaatiotoimintaan sekä korkean arvonlisän luomiseen.

Myös Suomessa on koko 2000-luku painotettu lähes pelkästään korkean arvonlisän insinööriammatteja sekä niinkutsuttua innovaatiotaloutta. – Mutta mitä korkean arvonlisän taloudella käytännössä tarkoitetaan? Yritysten toimintoja ajatellaan Michael Porterin teorian mukaan ketjuna, jossa luodaan arvoa. Ketju voidaan pilkkoa osiin. Se alkaa innovaatiotoiminnasta jatkuen tuotekehityksen ja tuotannon sekä markkinoinnin kautta jakeluun. Korkean arvonlisän kohtina näistä pidetään - hieman karkeistaen - innovaatiota ja markkinointia. Suomen kansantaloudessa on 2000-luvulla tavoiteltu juuri noita ajatellen, että muuten emme voi kilpailla halpatuotannon kanssa.

Tässä strategiassa unohtuu se, että yrityksen arvoketju on samalla ihmisten osallistumisen ja osallistamisen ketju. Jos suomalainen yritystoiminta verkottuu maailmalle niin, että täällä on vain korkean arvonlisän töitä, olemme aiheuttamassa työmahdollisuuksien katoa ja toivottomuutta suurelle osalle ihmisiä. Kaikki ihmiset eivät ole taipumuksiltaan tai kyvykkyyksiltään samanlaisia. Tämä koskee myös valkokaulushommia. Nimenomaan pääkaupunkiseudulla lisääntyvä korkeasti koulutettujen(kin) työttömyys antaa tästä jo viitteitä. Kun viedään edellytyksiä monipuoliselta mutta vähemmän tehokkaalta tuotannolta, viedään samalla edellytyksiä kaikkien yhteiskunnalta.

Kaupunkien kasvu ei ole itsestään selvä kehitys. Sitä tuetaan voimakkaasti sekä poliittisesti että taloudellisesti mittakaavaetujen saavuttamiseksi. Metropolitalous perustuu pitkälle erikoistuneeseen vapaakauppaan, mutta ei ota huomioon, että ihmisyksilöiden välisen erilaisuuden vuoksi vapaakaupan pitkälle erikoistunut malli ei ole sosiaalisesti kestävä.

Metropolitalous hyödyttää osaavinta ja innovatiivisinta eliittiä, mutta ei keskiluokkaa, ei kaupunkikeskuksissa eikä niiden liepeillä maaseudusta puhumattakaan. Vapaakaupan pitkälle erikoistunut malli ei ole kestävä myöskään ekologisesti.

Tilanpuutteen vuoksi viittaan tässä ainoastaan lähde-ja nieluresurssien ylikulutukseen ja Jevonsin paradoksiin. Jevonsin paradoksin takia tehokkuus ei ole vain hyvä asia, ei edes ekotehokkuus. Tämän mieltäminen ei ole helppoa. Suhteellinen säästö johtaa vain resurssien kulutuksen absoluuttiseen lisääntymiseen. Olemme jo kajoamassa planeetan suuriin maa- ja meriekosysteemeihin intensiteetillä, jonka tulosta emme hallitse. Lähde- ja nieluresurssit ovat ylikuormitettuja, ennen muuta ilmasto.

Johannes Hirvaskoski
Keskustan eurovaaliehdokas

Sääntelyvalta

Vapaakauppa vaikuttaa oikeuden ja politiikan väliseen suhteeseen. Missä määrin se vaikuttaa, riippuu a) sääntelyn periaatteista vapaakaupassa ja b) missä laajudessa niitä sovelletaan yhteiskunnassa. Vapaakauppa voi tarkoittaa kauppaoikeuden asettamista politiikan yläpuolelle.

Politiikka puolestaan tarkoittaa poliittisin perustein harjoitettavaa (demokraattista) sääntelyä. Politiikan avulla puututaan markkinoiden toimintaan ja vaikutetaan ihmisten käyttäytymiseen.

Politiikka ehkäisee eriarvoistumista

Syitä poliittisen sääntelyn tarpeelle voidaan johtaa vaikka markkinoista itsestään. Yksi keskeinen syy on markkinaepäonnistumiset. Rahoituskriisi on tästä oivallinen esimerkki. Se oli seurausta poliittisen sääntelyn purkamisesta.

Julkinen monopoli on yksi poliittisen sääntelyn muodoista. Julkista monopolia on perusteltu jätehuollossa, vedenjakelussa, sähkönjakelussa ja rautatieliikenteessä sillä, että yritystoiminta näillä aloilla saattaisi johtaa korkeisiin kuluttajahintoihin, koska kilpailullisia markkinoita on vaikeaa ja tehotonta järjestää (luonnollinen monopoli).

Sosiaalipolitiikka on toinen poliittisen ohjauksen syistä. Oikeus terveyteen ja koulutukseen on useassa maassa nähty niin oleellisena osana ihmisten elämää, että ne esiintyvät jossakin muodossa monien valtioiden perustuslaissa (perusoikeudet).

Pohjoismaissa kaikille ihmisille tulotasosta riippumattomia oikeuksia on tavallista enemmän. Etenkin verrattuna Yhdysvaltoihin, maailman suurimpaan demokratiaan, osoittautuu ero varsin räikeäksi.

Vapaakauppa heikentää politiikkaa

Vapaakauppasopimuksissa sääntelyn periaatteet johdetaan markkinoista. Maailman kauppajärjestön yleisessä palvelusopimuksessa (GATS) kolme ydinperiaatetta ovat suosituimmuus, markkinoillepääsy ja kansallinen kohtelu.

Suosituimmuusperiaatteen mukaan kaikille toimijoille on taattava samat edut kuin sille maalle, jonka edut ovat parhaat. Markkinoillepääsy tarkoittaa markkinoiden avaamista toimialakohtaisesti tai yleisesti sopimuksesta riippuen. Kansallinen kohtelu puolestaan tarkoittaa, että kaikille yrityksille ja kaikelle työvoimalle on lisäksi suotava samanlaiset oikeudet kuin kotimaisille yrityksille ja työvoimalle.

Koska vapaakaupan oikeusperiaatteet nostavat kauppaoikeuden poliittisen sääntelyn yläpuolelle kaikissa niissä asioissa, joihin niitä sopimuksen perusteella sovelletaan, voidaan TTIP-sopimuksella teoriassa korvata demokratia kauppaoikeudella.

Tästä samasta syystä GATS-sopimusta neuvoteltiin positiivisen listan perusteella: vapaakauppaa sovellettiin (ja sovelletaan) vain ns. erityisten sitoumusten listaan kirjattujen sitoumusten mukaisesti.

GATS:ssa 90 prosenttia jäsenmaista listasi turismin ja viihdealan palvelukaupan piiriin. Paljon harvempi listasi rahoitus- ja telekommunikaatiopalvelut ja vain 40 prosenttia koulutuksen sekä sosiaali- ja terveyspalvelut.

Niinpä GATS-sopimuksella ei korvattu demokraattista sääntelyä. Tätä GATS-sopimuksen puolta korostaa myös WTO:n riitojensovittelumenetelmä: valtiot vastaan valtiot. Samoin sitä korostaa julkisten palveluiden jättäminen sopimuksen ulkopuolelle.

Julkisiksi määriteltiin kaikki (julkista valtaa käytettäessä tarjottavat) palvelut, joita ei tarjota kaupallisesti eikä kilpailussa yhden tai useamman muun kanssa. 20 vuotta sitten, ennen uuden julkishallinnan oppeja (NPM), tämä lie ollut riittävä määritelmä. Nyt tilanne on muuttunut.

TTIP laajentaa kauppaoikeutta ja kaventaa politiikkaa

TTIP-sopimuksesta tullee laajempi kuin Maailman kauppajärjestön sopimukset. Olkoon esimerkkinä raportti, jonka nojalla ministerineuvosto 2013 maaliskuussa myönsi komissiolle neuvottelumandaatin. Siinä todetaan:

”...laajassa kauppa- ja investointisopimuksessa tulisi saavuttaa kunnianhimoiset lopputulokset kolmella kattavalla alueella: a) markkinoillepääsy; b) sääntelyyn liittyvät asiat ja tullien ulkopuoliset kaupan esteet; ja c) uudet yhteistyömuodot ja säännöt globaalin kaupan haasteisiin ja mahdollisuuksiin vastaa-
miseksi.”

Yrityspuolelta edustavan kannanoton antaa lainaus BusinessEuropen komissiolle suunnatusta tavoiteasiakirjasta:

”Palvelukaupan alalla yleinen periaate tulisi olla, että markkinoillepääsy ja kansallinen kohtelu turvataan kaikille palveluille kaikissa palveluntarjoamisen ryhmissä (modes of supply), ja että kauppaa koskevat rajoitteet minimoidaan ja ne kirjataan sopimukseen erityisinä poikkeuksina (’negatiivinen lista’).”

Tämän perusteella uhka siitä, että TTIP-sopimuksessa kauppaoikeuden periaatteet nostetaan poliittisen sääntelyn yläpuolelle laajaalaisesti, jonkin tason negatiivisen listan perusteella, näyttää liiankin todennäköiseltä. Sen vuoksi TTIP-sopimukselle voitaisiin esittää ainakin neljä vaatimusta.

Avoimuus: pitää tietää, mistä ja millä laajuudella neuvotellaan.

Positiivinen lista. Kansainvälisen sääntelyn alaiseksi määrättäisiin vain erikseen nimetyt toimialat ja sektorit. Tämä tapahtuu parhaiten kansallisten parlamenttien ja sääntelyelinten kanssa, koska hehän kansallisen sääntelyn erityispiirteet tuntevat – ja heidän sääntelyvaltaansa TTIP-sopimuksella voitaisiin leikata.

Julkiset palvelut. Julkisen vallankäytön määrittely ja turvaaminen nykypäivän valossa, ei 20 vuotta vanhan sopimuksen perusteella.

Oikeushierarkia ja riitojensovittelu: asetetaan sopimukselle perusoikeusmyönteinen tulkintavaatimus, ja alistetaan riitojensovittelu demokraattisen instituution alaisuuteen (kansallisen tai kansainvälisen).

Marko Juutinen

Miksi EU ajaa uusia vapaakauppasopimuksia?

Maailmankauppaa on vapautettu koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. GATT-sopimus solmittiin vuonna 1947 edistämään kansainvälistä kauppaa. Se oli tulleja ja kaupankäyntiä koskeva yleissopimus, joka oli voimassa vuoteen 1995 eli maailman kauppajärjestö WTO:n perustamiseen asti. Sinä aikana käytiin seitsemän laajaa kauppaneuvottelukierrosta. Keskimääräinen tullitaso laski 40 prosentista neljään prosenttiin.

WTO:ssa kaupan edistäminen on jatkunut. Doha-kierros pantiin alkuun marraskuussa 2001. Se on törmännyt moniin erimielisyyksiin ja edennyt vain vähän. Kuitenkin joulukuussa 2013 solmittu Balin minisopimus puuttuu moniin kaupankäyntiin vaikuttaviin kansallisiin ja hallinnollisiin sääntöihin.

Miksi EU haluaa yhä uusia kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia, vaikka tullit ovat jo valmiiksi alhaisia ja vaikka kauppaan vaikuttavista teknisen sääntelyn muodoista neuvotellaan myös globaalisti? Mihin ylipäänsä perustuu kaikista rajoitteista vapaan kaupan oikeutus? Miten vapaakauppapyrkimykset liittyvät vallitseviin talouspoliittisiin oppeihin laajemmin?

Vapaan kaupan perustelu

David Ricardo keksi 1800-luvun alkupuolella uuden tavan perustella kauppakiintiöistä luopumista ja tullien alentamista. Maa ei tarvitse absoluuttista etua hyötyäkseen vapaasta kaupasta. Kauppa johtaa erikoistumiseen ja työnjakoon ja siten kokonaistuotannon kasvuun. Pelkkä suhteellinen etu riittää lähtökohdaksi.

Ricardo vertasi kahta idealisoitua ja ajatonta tilannetta toisiinsa. Kahden maan maailmassa kumpikin voi erikoistua ilman kustannuksia tuottamaan sitä hyödykettä, jonka tuottamisessa sillä on suhteellinen etu.

Kuitenkin todellisessa historiallisessa maailmassa erikoistuminen aiheuttaa myös kustannuksia, jotka voivat ylittää vapaakaupan mahdolliset edut. Olemassaoleva osaaminen,koneet ja laitteet menettävät arvoaan. Minkään maan ei myöskään kannata erikoistua yksinkertaisten raaka-aineiden tai perustuotteiden tuottajaksi. Sen sijaan orastavaa teollisuutta kannattaa usein suojella ja kehittää myös valtiollisen suunnittelun keinoin.

Vaikka Ricardon teoria joissain tilanteissa toimisikin (eli lisääntyvän työnjaon tehokkuushyödyt ylittävät sopeutumiskustannukset eikä työnjaosta ole kenellekään haitallisia kerrannaisvaikutuksia), on se 2000-luvun maailmassa kyseenalainen. Tullit ovat jo valmiiksi varsin alhaisia. Työnjako on jo muotoutunut pitkän ajan kuluessa. Suuri osa maailmankaupasta käydään keskenään samanlaisten maiden välillä tai teollisuudenalojen ja suuryhtiöiden sisällä.

Tässä mielessä ricardolainen perustelu kaupan lisävapauttamiselle on menneestä maailmasta. Nykytilanteessa kaupan vapauttaminen ei juurikaan lisää erikoistumista, vaan sen tarkoitetut ja tarkoittamattomat seuraukset ovat muualla.

Dani Rodrik teki vuonna 2001 systemaattisen empiirisen katsauksen kaupan vapauttamisen saavutuksiin. Hän havaitsi, että usein kaupan vapauttaminen pikemminkin vähentää materiaalista hyvinvointia kuin lisää sitä. Yksittäisten maiden näkökulmasta avoinna olevia ja hyödyllisiä kehityspolkuja on useita, mutta vapaakauppa voi pakottaa sitoutumaan yhdelle polulle, joka ei toimi. Kaikissa tilanteissa kaupan lisävapauttaminen huonontaa aina vähintään joidenkin tilannetta.

Arviot vapaakaupan vaikutuksesta kasvuun

Kun uusiin vapaakauppaneuvotteluihin ryhdytään, eri osapuolet pyrkivät perustelemaan neuvotteluja ja omia kantojaan laajemmalle yleisölle. EU-komissio esimerkiksi oikeuttaa TTIP-neuvotteluja yleisölle viittaamalla sopimuksen positiivisiin kasvuvaikutuksiin. Komission teettämässä selvityksessä arvioidaan kasautuvia kokonaisvaikutuksia yli kymmenen vuoden ajalle eli vuoteen 2027 asti.

Eri skenaarioiden kasvulupaukset ovat pieniä. Kaikkein ”optimistisemmissakin” skenaarioissa sopimuksen bruttokansantuotteen kasvua lisäävät vaikutukset olisivat lähiaikoina vain 0,05 prosentin luokkaa per vuosi. Väitetty lisäys on niin pieni, ettei sitä koskaan voida testata jälkikäteen (tilastollisilla malleilla ei voida todistaa näin pieniä muutoksia, vaan kyse on pikemminkin teoreettisista hypoteeseista). Julkisuudessa on puhuttu puolen prosentin lisäkasvusta, mutta tämä on vain oletus pitkän ajan kasautuvista vaikutuksista.

Kiinnostavinta ovat kuitenkin väitteen perustelut sekä se, miten noita perusteluita tuotetaan. Tyypillisin tapa on kysyä liike-elämän edustajilta ja asiantuntijoilta, joista monet on koulutettu uskomaan ricardolaiseen talousteori-
aan. Lisäksi on pyritty tilastollisesti arvioimaan sopimuksen mahdollisia vaikutuksia kauppa- ja investointivirtoihin, joiden yhteys kasvuun oletetaan positiiviseksi. Mahdollisesti lisääntyneen kaupan ja sen myötä muuttuvan työnjaon mahdollisia kustannuksia eri toimijoille ei sen sijaan arvioida.

Uskoa kaupan ”vapauttamisen” kasvuvaikutuksiin perustellaan ennen kaikkea kilpailulla ja kilpailukyvyllä. Esimerkiksi komission selvityksessä perinteinen ricardolainen vapaakaupan oikeutus näyttäisi vaipuneen taka-alalle. Sen sijaan kaupan esteiden poistamisen ja uusien kaupallisten mahdollisuuksien avautumisen ajatellaan lisäävän kuluttajien valinnanvapautta ja kilpailua ja sitä kautta myös yritysten, maiden ja koko EU:n kilpailukykyä.

Myös komissio tietää, että suuri osa maailmankaupasta on yhtiöiden sisäistä kauppaa. Jäljellä olevat tullit ymmärretään yhtiöveron muodoksi. Pienikin tulli Atlantin ylittävälle yritysten sisäiselle kaupalle toimii käytännössä samoin kuin yhtiövero.

Komission mielestä vero heikentää yritysten hintakilpailukykyä. Sen näkemys on, että mitä alhaisempaa on yhtiöverotus, mitä yhdenmukaisempaa sääntely ja mitä avoimempia kaikki asiat yksityiselle kilpailulle, sitä
tehokkaampi lopputuloksen täytyy olla. Samaa logiikkaa sovelletaan kaikkiin aloihin: palvelualojen kauppaan, julkisiin hankintoihin, maataloustuotteisiin ja niin edelleen.

Vapaakaupan rooli vallitsevassa talouspolitiikassa

Perustelut vapaakauppaneuvottelujen puolesta noudattavat perimmiltään samaa logiikkaa kuin ne toimenpiteet, joiden mukaisesti EU on pyrkinyt parantamaan kilpailukykyä, vastaamaan ”kestävyysvajeeseen” ja hoitamaan eurokriisiä.

Yksityistäminen, markkinoiden vapauttaminen, verojen ja palkkojen alentaminen, sääntelyn yhdenmukaistaminen ja purkaminen sekä ajatus joustavista työehdoista kumpuavat kaikki samasta ajattelutavasta.

Tärkeintä on lisätä tehokkuutta, sillä se kasvattaa taloutta. Ja oletuksen mukaan paras keino lisätä tehokkuutta on pyrkiä vapauttamaan markkinat erilaisista pidäkkeistä.

Näin ymmärrettyä tehokkuutta pidetään arvokkaampana kuin esimerkiksi demokratiaa. Todellisen tai kuvitellun tehokkuuden nimissä ollaan valmiita kaventamaan demokraattisia mahdollisuuksia sääntelyyn ja itsemääräämiseen.

Tämä poliittinen pyrkimys tekee niin kevään 2014 kehysriihen kuin EU-budjettikurisopimukset ja TTIP-neuvottelutkin ymmärrettäviksi.

Vapaakauppaneuvottelujen tavoitteena on edistää erityistä poliittista projektia. Ne liike-elämän edustajat, joilta asiaa kysellään, kertovat auliisti sääntelyn purkamisen ja vapaakaupan hyödyistä. Myös sijoittajasuoja kuuluu samaan projektiin.

Mitä riippumattomia todisteita meillä on tällaisen vapaakaupan taloudellisista hyödyistä? Ei juuri mitään. Sitä mukaa kun markkinoita on vapautettu ja kilpailukykyä lisätty, kasvu on kuihtunut.

Liikkeenjohto ja parhaiten toimeentulevien joukko ovat kuitenkin hyötyneet, koska tuloja on samalla jaettu uudelleen heidän hyväkseen. Demokratian kaventamista perustellaan käytännössä kehämäisesti kaikkein varakkaimpien suhteellisen aseman parantamisella.

Heikki Patomäki

Vasemmistoliiton eurovaaliehdokas

Kaivokset ja kauppasopimukset

Tapahtuu pienessä viiden miljoonan ihmisen maassa, jolla on sinivalkoinen lippu: jo vuosien ajan kansainväliset kaivosyhtiöt ovat etsineet maasta mineraaliesiintymiä, ennen kaikkea kultaa. Kaivosten aiheuttamien ympäristö-ongelmien sekä merkittävän julkisen paineen seurauksena maassa päätettiin kiristää kaivoksille myönnettävien ympäristölupien ehtoja. Seurauksena kaivosyhtiöt haastoivat maan oikeuteen ja he hakevat Maailmanpankin kauppatuomioistuimelta satojen miljoonien dollareiden korvauksia.

Maa ei ole Suomi eikä edes fiktiinen esimerkki. Kysessä on El Salvador, jossa kansainvälinen investointisopimus ja demokraattinen kaivoshaittojen sääntely ovat olleet viime vuosina törmäyskurssilla.

2000-luvulla kanadalainen kaivosyhtiö Pacific Rim etsi El Salvadorista kultaa lisenssillä, joka myönnettiin vuonna 1996 ja jonka yhtiö hankki itselleen vuonna 2002. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun yhtiö päätti perustaa kaivoksen, valtio oli muuttanut kaivospolitiikkansa varovaisemmaksi. Avustusjärjestö Oxfam internationalin mukaan suuri enemmistö paikallisista asukkaista vastustaa kaivoksia niiden haitallisten vesistövaikutusten vuoksi. Osgoodin yliopiston oikeustieteen lehtori Gus van Haarten selittää puhelimitse Kanadasta mistä on kyse.

“Yhtiö ei saanut ympäristölupaa kaivoksen perustamiseen. Pacific Rim haastoi El Salvadorin kauppatuomioistuimeen”, toteaa van Harten.

El Salvador oli allekirjoittanut vapaakauppasopimuksen Yhdysvaltain kanssa vuonna 2004. Sen nojalla yhtiö haastoi El Salvadorin Maailmanpankin välittäjätuomioistuimeen. Seurauksena El Salvadorilta vaaditaan nyt yli 300 miljoonan dollarin korvauksia kaivosyhtiöltä, joka on käyttänyt alle 100 miljoonaa dollaria varaamansa El Doradona tunnetun kultaesiintymän kartoittamiseen. Maailmanpankin epädemokraattisen ICSID-kauppatuomioistuimen jättisakkojen uhalla kaivosyhtiöt yrittävät painostaa El Salvadorin presidentin myöntämään kaivoksille ympäristöluvan.

Käytäntö perustuu kauppa- ja investointisopimukseen sisältyvään (engl. investor-state dispute settlement). Sen mukaan ulkomainen yhtiö voi viedä välimiestuomioistuimeen tapauksen ja saada korvauksen tilanteessa, jossa sitä on kohdeltu epäreilusti tai epätasa-arvoisesti. Sekä oikeuden päätökset tai demokraattisesti päätetyt lait voivat johtaa korvauksiin. Välittäjätuomioistuimessa yksi jäsen on kummankin edustaja ja yhden edustajan
nimeää kansainvälisiä investointeja edistävä Maailmanpankki.

Kysymys kuuluu, miksi juuri kaivosyhtiöt ovat olleet erityisen hanakoita käyttämään kansainvälisten kauppasopimusten niille tarjoamat oikeudet? Mikä erottaa kaivostoiminnan muusta bisneksestä? Muutama arvio: tavallista suuremmat riskit, suuret pääomasijoitukset ja suuri ympäristöjalanjälki. Voitot ovat usein suuria, mutta ympäristölainsäädäntö ja verotus ratkaisee usein kaivoksen kannattavuuden tai voittoasteen. Kaivostoiminta perustuu maan alla olevan resurssin hyödyntämiseen, jota ei voi siirtää. Luonnonvarojen hyödyntämisessä kansainvälisen investointioikeuden tarjoama suoja on pidetty erityisen tärkeänä.

Viime vuosina useimmat kaivosmaat ovat alkaneet vaatia kansainvälisiltä kaivosyhtiöltä osaa mineraalivarantojen hyödyntämisen tuloista. Kaivosverot tai -rojaltit ovat yleistyneet. Myös ympäristövaatimukset ovat tiukentuneet ja El Salvadorissa liikkeet vaativat jo metallikaivostoiminnan kieltämistä, koska se uhkaa maan vähäisiä puhtaan veden resursseja.

ISDS-mekanismi tarjoaa pahimmillaan kaivosyhtiöille suojan lainsäädännön muutoksilta. Vähimmillään se johtaa lainsäädännön jumahtamiseen vaikka selkeitä kehittämiskohteita olisi. Gus van Haarten ei näe, että Suomen ja El Salvadorin välillä olisi valtavaa eroa: ”riski korvauksista ja pitkistä sekä kalliista oikeusprosesseista vaikuttaa lainsäädäntöön kaikkialla.”

Sekä yhdysvaltalaiset että kanadalaiset kaivosyhtiöt ovat viime vuosina investoineet Suomeen. Yhtiöitä ovat esimerkiksi First Quantum Minerals, Agnico-Eagle ja Anglo-American. Ensinmainittu vaatii jo korvauksia hitaasta lupakäsittelystä, vaikka se yrittää perustaa kaivosta luonnonsuojelualueelle Viiankiaavan aapasuolle Sodankylässä.

Euroopan komissio johtaa EU:n kauppaneuvotteluja ja edustaa siellä myös meitä suomalaisia. Komissio korostaa, että se aikoo toteuttaa investointisuojaa pehmeillä ja järkevillä tavoilla ja saavuttaa tasapainon lainsäätäjien oikeuksien ja yritysten tarpeiden välillä. Komissio on kuitenkin ajanut Kanadan ja EU:n välisissä kauppaneuvotteluissa agressiivisesti kaikkein haitallisimpia välittäjämieskäytäntöjen mukaisia käytäntöjä. Kanadan kanssa solmittavaa CETA-sopimusta viimeistellään parhaillaan ja se tuodaan sen jälkeen hyväksyttäväksi. CETA onkin vaarallinen ennakkotapaus, ja erityisesti uhka Suomelle. Se johtuu siitä, että Suomen kaivoslakia tulisi lähivuosina tiukentaa merkittävästi.

TTIP-sopimusta on usein kutsuttu kauppasopimukseksi. Tosiasiassa kyse on kauppa- ja investointisopimuksesta, joka säätelee laajasti myös investointeja. Toistaiseksi tietoa TTIP-sopimuksesta on vain vähän, mutta riskit korvauksista ja lainsäädännön jumahtamisesta ovat paljon hyötyjä suuremmat Suomen nykyisessä tilanteessa. Euroopan komissio ei välttämättä pysty huolehtimaan suomalaisten eduista tässä kysymyksessä, koska vain harvassa maassa on merkittävää kaivostoimintaa.

Otto Bruun

Suomen luonnonsuojeluliitto

TTIP on jäävuoren huippu: Miten sulatamme jään?

Tässä kirjoituksessa kerron ensin, mitä äänestäjän on syytä tietää minun ja muiden eurovaaliehdokkaiden suhtautumisesta vapaakauppasopimuksiin, erityisesti EU:n ja Yhdys­valtojen suunnitteilla olevaan TTIP-sopimukseen. Toiseksi paljastan, miten TTIP:hen voidaan vaikuttaa.

Eurovaalit ja TTIP

Eurovaalien ehdokkaat kannattaa jakaa kolmeen luokkaan: Nihin, jotka eivät lupaa vastustaa TTIP-ehdotusta; niihin, jotka nyt lupaavat sitä vastustaa ja niihin, joilla on pitkäaikaista näyttöä siitä, että he vastustavat TTIP:tä ja vastaavia niin sanottua vapaakauppaa edistäviä järjestelyjä. Minä kuulun kolmanteen kategoriaan.

EU:n ja Yhdysvaltojen TTIP on kelvoton ja vastustan sitä aivan samalla tavalla kuin olen 1990-luvun alusta lähtien globalisaatiokriittisen liikkeen aktivistina vastustanut muita yhtiövallan ja markkinafundamentalismin muotoja, jotka asettavat kaupan oikeudet ihmisoikeuksien ja ympäristövastuun edelle.

TTIP:tä voi vastustaa kahdella tavalla: sanomalla, että lähtökohdat ovat niin huonoja, että neuvottelut tulee heti viheltää poikki, ja toisaalta asettamalla ehtoja neuvotteluprosessille ja mahdollisen tuloksen hyväksymiselle.

Minä olen innolla mukana vastustamassa TTIP:tä kummallakin tavalla. Jos neuvotteluja ei saada pysäytettyä, täytyy niille asettaa ehtoja. Tässä on tämänhetkinen luetteloni hyväksymisehdoiksi europarlamentissa ja muualla:

Prosessiehdot:

  1. Lissabonin sopimuksessa muutetun SEUT 207 artiklan perusteella TTIP:n hyväksyntä edellyttää EU-maiden yksimielistä päätöstä.
  2. Ei päätöstä ilman EU:n komission ym. TTIP:n puolesta esittämien ”tutkimukseen” pohjautuvien arvioiden kriittistä analyysia.

Sisältöehdot:

  1. Ei esitetylle tai esitetynkaltaiselle riitojenratkaisumenettelylle.
  2. ILOn työnormien poliittinen ja juridinen ensisijaisuus TTIP-ehtoihin verrattuna.
  3. Ei GATS-sopimusta pidemmälle meneviä sitoumuksia hyvinvointipolitiikassa.
  4. Ei alentavia vaikutuksia kuluttajansuojaan, erityisesti hormonilihan ja muiden elintarvikkeiden kohdalla.
  5. Ei GMO-tuotteille.
  6. Ei finanssialan deregulaatiolle myöskään epäsuorien vaikutusten kautta.
  7. Tiukka ilmastopoliittinen seula, ei fossiilikapitalismille. Esimerkiksi ”shale gas” ja öljyhiekan tuotannon ympäristönormien tiukentaminen pitää olla kaikissa tapauksissa päättäjien vapaasti harkittavissa.
  8. Kyllä tehokkaalle sanktiojärjestelmälle, jolla turvataan ympäristönormien ja ihmisoikeuksien etusija kaupan oikeuksiin nähden.

Mitä TTIP:lle voidaan tehdä?

Perusajatukseni on yksinkertainen. TTIP on osa laajaa yhteiskunnallista muutosprosessia. Sen kohtalosta päättävät teknisessä mielessä komissio, EU:n neuvosto, EU:n parlamentti ja EU:n jäsenmaat. Käytännössä TTIP:n ja muiden vastaavien sopimusten – kuten Kanadan ja EU:n vapaakauppasopimuksen – kohtalo ratkeaa kaikilla politiikan tasoilla yleisen poliittisen tahdonmuodostuksen myötä. Tässä ensin muutama huomio teknisistä seikoista, ja sitten politiikasta.

Suomella on veto-oikeus

Kauppapoliittinen toimivalta on Lissabonin sopimuksen mukaan Euroopan unionin toimielimillä, eli päätökset neuvottelumandaatista ja neuvottelutuloksen hyväksymisestä tehdään
EU:n ministerineuvostossa ja Euroopan parlamentissa. Mutta on tärkeää huomata, että Lissabonin sopimuksessa muutettu SEUT artikla 207 antaa tietyin ehdoin jokaiselle jäsenmaalle veto-oikeuden TTIP:hen.

Sopimusluonnokseen kirjattiin alun perin vain Ranskan vaatimuksesta yksimielisyysvaatimus (eli veto-oikeus) kauppapolitiikan sopimuksiin, joilla pelätään olevan laaja vaikutus kulttuurin alalla. Artiklaan 207 tehtiin kuitenkin toukokuussa 2003 Suomen aloitteesta lisäys, joka antaa kaikille jäsenmaille oikeuden yksin estää sellaisen kauppasopimuksen hyväksymistä, joka vaarantaa maan hyvinvointijärjestelmän. Kyseinen lisäys (SEUT 207 artikla 4 b) syntyi intensiivisen kansalaiskampanjan tuloksena. Tunnen asian hyvin, sillä olin kampanjassa keskeisesti mukana kahden vuoden aikana. Mukana tulosta tekemässä olivat laaja kehitysmaa-aktivistien ja sote- ja ay-järjestöjen koalitio sekä silloisen punamultahallituksen keskeiset ministerit.

Suomen hallitus ja eduskunta voivat siis halutessaan kaataa TTIP-sopimuksen. Reaalipoliittisesti tehtävä ei ole helppo. On kuitenkin syytä huomata, että vaikuttaminen Suomessa tai Suomen kautta ei kuitenkaan ole sen vaikeampaa kuin vaikuttaminen europarlamentissa, komissiossa tai ministerineuvostossa tai niiden kautta.

Pakottavat kauppasopimukset

On hienoa, että TTIP on herättänyt laajan vastarintaliikkeen. TTIP:ssä on kyse kahdesta asiasta. On kyse menettelytavoista, jotka siirtävät valtaa demokratioilta yhtiöiden hallitsemille riitojenratkaisupaneeleille. Ja on kyse sääntelystä, jossa kaupalliset edut ja oikeudet ovat etusijassa ja voivat jyrätä sosiaalisia oikeuksia, ilmastovastuuta ja ympäristönsuojelunäkökohtia.

Minusta on tärkeää tiedostaa, että TTIP ei ole poikkeuksellinen sopimus. Se edustaa politiikan arkea ja globalisaation valtavirtaa.

TTIP on niin sanottu vapaakauppasopimus. Sen ja muiden samankaltaisten sopimusten oikeampi nimi suomeksi olisi pakottava kauppasopimus. Pakottavien kauppasopimusten idea on noin kolmesataa vuotta vanha. Alkuperäinen ajatus on ollut taloudellisen tuottavuuden parantaminen sillä, että kaupan ehtoja muutetaan erikoistumista suosivaksi: kun kukin alue ja maa tuottavat sitä mitä ne pystyvät suhteellisesti tehokkaimmin tuottamaan, kaikki hyötyvät. Odotetun hyödyn saavuttaminen on mahdollista vain, jos maiden on pakko hyväksyä muiden maiden tuotteiden tulo omille markkinoilleen yhtäläisin ehdoin maan omien tuotteiden kanssa.

Tästä pakottavan kaupan ideasta on käytetty sanaa vapaakauppa vain siksi, että kauppapolitiikan keskustelua on värittänyt 1600- ja 1700-luvun liberaaliksi sanotun brittiläisen poliittisen filosofian kapea ihmis- ja vapauskäsitys. Tämän käsityksen mukaan ihminen on vapaa toimiessaan itsekkäästi omaa etuaan maksimoiden. Erityisen tuhoisaksi tämä perinne muuttuu, jos ihmisen vapaus tulkitaan vapaudeksi maksimoida etuaan kilpailuun ja hintalappuun perustuvilla markkinoilla. Toisen ja paremman, laajan ja kestävän vapauskäsityksen mukaan ihmisen vapauteen kuuluu keskeisesti vastuu osallistua kansalaisena markkinavoimien demokraattiseen säätelyyn ja solidaarisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Kaupan oikeuksia pitää nykyään rajoittaa – myös EU:ssa

Kapean vapauskäsitteen mukaisen politiikan suosio oli jollain tavoin ymmärrettävää niin kauan kuin tuotannon tehostaminen voitiin nähdä globaalisti tärkeänä tavoitteena. Viimeistään 1970-luvun jälkeen globaaliksi kehittynyt ympäristö- ja kehityskriisi on kuitenkin tehnyt meille kaikille selväksi, että kehityksen haasteena ei enää ole tuotannon maksimointi vaan köyhyyden voittaminen ja ympäristökatastrofien torjuminen.

TTIP ja muut pakottavat kauppasopimukset, joita vapaakauppasopimuksiksi sanotaan, ovat siis jo vuosikymmeniä sitten menettäneet oikeutuksensa. Tilalle tarvitaan sääntelyä, jossa kaupan oikeudet alistetaan ihmisten ja ympäristön oikeuksille.

Historian trendit kuitenkin muuttuvat hitaasti. Epäonneksemme Euroopan unionin tilanne on erityisen kehno. Kehnouden ytimessä on vuoden 1957 Rooman sopimus Euroopan talousyhteisöstä. Rooman sopimus toimii, ikävä kyllä, EU:n nykyisen peruskirjan eli Lissabonin sopimuksen perustana. Sopimuksen mukaan EU:n ytimessä ovat neljä niin sanottua perusvapautta. Näitä ovat tavaran, pääoman, palvelujen ja työvoiman vapaa liikkuvuus. Elämme toisin sanoen Euroopassa, jossa kaupan oikeudet ovat keskeisemmässä asemassa kuin ihmisten vapaudet ja oikeudet.

Lopuksi

TTIP-sopimus ei tule tyhjästä. Sen torjuminen on tärkeää. Se on myös mahdollista. Mutta TTIP:n torjuminen on vain pieni osa globalisaatiokriittisen liikkeen historiallista muutostehtävää. Tavoitteena on nykyistä monimuotoisempi, demokraattisempi ja yhteisöjen omaehtoiseen kulttuuriin ja vapaaseen kanssakäymiseen rakentuva yhteiselo ilman markkinavoimien sanelemaa pakkoa.

Thomas Wallgren

SDP:n eurovaaliehdokas

Ympäristöuhka nimeltä TTIP

Lainsäädännön on voitava kehittyä ihmisten tarpeiden, tutkimustiedon ja teknologian mukana. Se on demokratian periaate – mutta myös edellytys kestävälle ympäristöpolitiikalle ja ilmastonmuutoksen torjunnalle. Lainsäädännön kehittämisestä tulisi kohtuuttoman vaikeaa, mikäli investointisuoja ja USA:n säädökset päästetään vaikuttamaan siihen.

Jos EU:n ja USA:n välinen TTIP-sopimus sisältää investointisuojan muiden USA:n vapaakauppasopimusten tavoin, ympäristöasioiden kehitys jäätyy. Valtiot eivät uskalla enää laatia uusia vaikuttavia lakeja ympäristön suojelemiseksi, jos ne voidaan tulkita kaupan esteiksi.

Lainsäädäntö ei pelkästään jäädy, vaan myös taantuu. Euroopan parlamentti on jo alkanut tasoittaa tietä TTIP-sopimukselle: se hyväksyi pinnalta pilaantuneiden naudanruhojen pesun hapolla perusteena nimenomaan lainsäädännön yhtenäistäminen USA:n kanssa.

Hyvä esimerkki vapaakauppasopimuksen käytännön toiminnalle on kaivoslainsäädäntö. Investointisuoja voi estää sen parantamisen ilman suuria sakkoja. Suomessa on paljon monikansallisia valtauksia, joiden tuotto-odotuksia saatetaan pitää tekosyynä rahastaa valtiota, kun kaivoslakia tai ympäristölainsäädäntöä uudistetaan.

Suomalainen ympäristölupajärjestelmä pe­rustuu jatkuvan kehittämisen periaatteelle. Lupaa uusittaessa on käytettävä parasta mahdollista teknologiaa ympäristövaikutusten pienentämiseksi. Käytännössä sallitut päästöt vähenevät joka lupakierroksella. Lupien kiristäminen saattaisi kuitenkin estyä, koska tämän voidaan katsoa vaikuttavan yritysten kuvittelemiin tuotto-odotuksiin.

Varoittavia esimerkkejä löytyy. ­ Ecuadorin ja USA:n vapaakauppasopimuksessa on investointisuoja. Niinpä Ecuador tuomittiin 2012 maksamaan yhdysvaltalaiselle öljy-yhtiö Occidentalille 1,8 miljardin dollarin korvaus, kun maa purki sopimusrikkomuksesta syytetyn yhtiön porausluvan.

Erityisesti öljy-yhtiöt ovat kunnostautuneet eri maiden ympäristömääräysten kumoamisyrityksissä. Monet riidat ovat yhä kesken. EU:n ei tulisi hyväksyä ollenkaan välimiesoikeusjärjestelmää, sillä oikeusjärjestelmässä on jo olemassa välineet eturistiriitojen ratkomiselle. EU ei ole korruptoitunut kehitysmaa, jonka ailahtelevilta päätöksiltä yrityksiä tulisi suojella. Sen sijaan ihmisiä tulee suojella yritysten aiheuttamilta terveys- ja ympäristövaikutuksilta.

EU:n ja USA:n ympäristöä, terveyttä ja kuluttajia suojeleva lainsäädäntö eroaa periaatteiltaan. Eurooppa pohjaa varovaisuusperiaatteeseen. Esimerkiksi uusien kemikaalien on oltava turvallisiksi testattuja, ja lainsäädäntö voi ennakoida terveysriskejä. USA:ssa taas usein jo tuotteista syntyneitä haittoja ratkotaan oikeusjutuilla jälkikäteen.

Suuria tullimuureja ei ole EU:n ja USA:n kaupan esteenä tälläkään hetkellä. TTIP-sopimus sen sijaan rajoittaisi kuluttajia, terveyttä ja ympäristöä suojelevaa lainsäätöä. Hyötyjinä olisivat ne suuryritykset, jotka tuottavat tuotteensa mahdollisimman vähin kustannuksin välittämättä ympäristöstä tai terveydestä.

Sirpa Siru Kauppinen

Vihreiden eurovaaliehdokas